Tieto sukuhistoriasta ei riitä perinnöllisen sairastumisriskin arviointiin

Suomalaistutkimus osoittaa, että perinnöllistä sairastumisriskiä selvitettäessä tarkin arvio saadaan huomioimalla sekä yksilön omat geneettiset riskitekijät että mahdollinen sukuhistoria.
””

Sukuhistoria on keskeinen lääkäreiden hyödyntämä työkalu monien yleisten sairauksien riskiä arvioitaessa. Sen avulla pyritään kartoittamaan yksilön riskiä sairastua esimerkiksi sepelvaltimotautiin, diabetekseen ja moniin syöpiin.

Perinnöllisen alttiuden arvioimiseksi on viime vuosina kehitetty myös DNA-testeihin perustuvia, niin kutsuttuja polygeenisiä riskisummia, jotka huomioivat kattavasti yksilön omien geneettisten riskitekijöiden muodostaman riskitaakan. 

Helsingin yliopiston toteuttamassa tutkimuksessa on nyt verrattu näitä kahta menetelmää yli kahdenkymmenen yleisen sairauden osalta. Tutkimuksessa tarkasteltiin esimerkiksi sydän- ja verisuonisairauksia, yleisiä syöpiä sekä tuki- ja liikuntaelinsairauksia. Tulokset osoittavat, että sekä sukuhistorian että polygeenisen riskin mittaaminen tuovat perinnöllisen sairastumisalttiuden arviointiin kliinistä lisäarvoa, eivätkä kyseiset mittarit tuota päällekkäistä tietoa.

– On pohdittu, tuottaako DNA-analyysiin pohjaava polygeeninen riskiarvio sellaista tietoa, jota sukuhistorian selvittämisellä ei jo saataisi. Uudet tuloksemme osoittavat, että menetelmät täydentävät toisiaan merkittävästi ja niiden yhdistelmällä saadaan tuotettua täsmällisin riskiarvio, sanoo tutkimuksen toteuttanut Nina Mars Helsingin yliopiston Suomen molekyylilääketieteen instituutista FIMMistä.

Nyt julkaistun tutkimuksen tulokset perustuvat yli 300 000 suomalaista biopankkinäytteenluovuttajaa kattavaan FinnGen-tutkimusaineistoon.

Aineiston avulla havaittiin, että sairastumisriski oli erityisen suuri, jos yksilöllä on sekä sukuhistoriaa että keskimääräistä korkeampi polygeeninen riski.

Tulokset osoittivat myös, että keskimääräistä alhaisempi polygeeninen riski kompensoi sukuhistorian riskiä lisäävää vaikutusta. Matalan riskin henkilöillä sairastumisriski ei siis ollut muuhun väestöön verrattuna koholla, vaikka lähisuvussa olisikin ollut sairastuneita. Löydökset olivat samankaltaisia eri sairauksissa.

 

Geenitieto on sukuhistoriaa yksilöllisempää

Vaikka polygeeninen riski kuvaa yksilön geneettisiä ominaisuuksia sukuhistoriaa täsmällisemmin, se ei korvaa sukuhistorian selvitystä. Tutkimusryhmän mukaan tähän on useita syitä.

– Sukuhistoria voi antaa tietoa esimerkiksi perheen yhteisten ei-geneettisten tekijöiden, kuten elintapojen, vaikutuksesta. Toisaalta sukuhistoria ei yksilöi. Esimerkiksi sisaruksilla äidin sairastuminen tuottaa saman sukuhistoriatiedon, vaikka jokainen sisarus on perinyt molemmilta biologisilta vanhemmiltaan yksilöllisen yhdistelmän geneettisiä tekijöitä. Polygeeninen riskiarvio kertoo juuri näistä yksilöllisistä geneettisistä riskitekijöistä, Nina Mars sanoo.

Polygeenistä riskiarviota ei toistaiseksi juurikaan hyödynnetä lääkärin vastaanotolla sairastumisriskiä arvioitaessa.

– Tuore julkaisumme täydentää suomalaisia ja kansainvälisiä tutkimuksia, jotka osoittavat polygeenisen riskiarvion lisäarvon kliinisessä käytössä oleviin ennustemalleihin. Polygeeninen riskitieto voidaan määrittää samanaikaisesti lukuisille sairauksille, jopa sellaisille, joiden täsmällistä sukuhistoriatietoa on hankalaa kerätä. Ja kukapa meistä edes tietää tai muistaa kaikkia sukulaistemme sairauksia? kysyy tutkimusta johtanut professori Samuli Ripatti Helsingin yliopistosta.

Alkuperäinen julkaisu: Nina Mars, Joni V. Lindbohm, Pietro della Briotta Parolo, Elisabeth Widén, Jaakko Kaprio, Aarno Palotie, FinnGen, Samuli Ripatti. The American Journal of Human Genetics, online early 7.11.2022. DOI: https://doi.org/10.1016/j.ajhg.2022.10.009